torstai 8. helmikuuta 2018

Se hetkistä parhain.

Pimeä oli jo vallanut pihamaani,
kun saavuin viikon mittaiselta työreissulta takaisin kotiin.
Lopettelin puhelua erään mieshenkilön kanssa, joka asuu 600km:n päässä.
Uutta tuttavuutta kovasti kiehtoi elämäni Korpikuusessa.


Tiedän sen.

Se kiehtoo joka päivä minua itseänikin.

Tuvassa oli +13.5 astetta lämmintä.
Riisun vain kengät ja vaihdan villasukat jalkaan.
Tyhjennän auton,
sytytän tulet leivin- sekä pönttöuuniin.

Minulla oli neljä asiakastapaamista etelässä.
Kaksi ensimmäistä olivat Tampereen seudulla.
Sain kunnian suunnitella Ideaparkkiin avattavan hoitolan sisustuksen kokonaisuudessaan.
Voitteko kuvitella, että teimme asiakkaan kanssa koko suunnitelman pelkkien 
whatsapp-viestien välityksellä.
Ei ainuttakaan puhelua,
ja asiakas sai täysin sitä, mitä hän tilasikin.

Maanantaina minulla oli tapaaminen Porvoossa mahdollisen uuden yhteistyökuvion merkeissä.
Tiistaina oli taas tapaaminen Vantaalla.

Ei kilometrit ole esteenä.
Asiakas on minulle tärkeintä.
Muistattehan,
sitä minun helminauhaani. 

Siihen samaan helminauhaani kuuluu tädin rakkaat.
Minun perheeni.
Heille löytyy aikaa.
Vietimme yhden päivän ulkoillen.
Keksimme aina tekemistä, joka sopii aikuisille ja lapsille.


Taisi tulla kilometrejä 1600.
Varoittelivat liukkaista ja lumituiskuista.
Varoittelivat kovasta lumisateesta.
Minä joudun varomaan muita autoilijoita,
liian monta kertaa huono kuski on suurin vaara tien päällä.

Kylmä kutittelee varpaitani,
päätän sytyttää tulet myös makuuhuoneeni pönttöuuniin.
Se päätös ei mennyt ihan nappiin.
Lumi, kylmä, kosteus,
mikä lie tukki piipussa reitin ja niinpä savu tunkeutui makuuhuoneeseeni.
Katselin savuverhoa katon rajassa ja mietin,
että olisihan tää nyt ollutkin liian helppoa.


Varovasti nostelin puut pois uunista ja annoin tuohen ja paperin palaa loppuun.
Ikkuna auki ja ovi kiinni.
Pakkasta ulkona -15 astetta.

Rakastan työtäni ja työreissujani.

"Anna käsi" 
- hetki, kun 2-vuotias ottaa tiukasti sormestani kiinni,
eikä sitä saa pois ennenkuin uni pienen silmiin on tullut.
Reissuni ehdottomasti paras hetki.


Kauniita unia myös sinulle lukijani.

Sanna








maanantai 29. tammikuuta 2018

Hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Kävelen vielä päivänvalossa kohti navettarakennustani.
Lapioin hiukan lumikinosta edestä,
jotta saan työnnettyä isot puuovet auki.
Huomaathan lukijani,
että pihamaallani on myös sinun lumesi ;)


On aika hakea taas uusi puukuorma sisälle.
Kotini on vailla lämmitystä.


Lastaan puita ensin kuormalavalta neljä sylillistä ahkioon,
vedän ne kotiovelleni.
Kyykistyn, lastaan sylin täyteen puita,
ponnistan ja kannan puut sisälle.
Joka kerta tunnen, 
kuinka lihas vastaa.

Ja taas uusi samanlainen kuorma.

Viimeisenä vielä haen pönttöuunien puut
ja samalla vien 10l maaliastiat lämpimään kattilahuoneeseen.


Otan esille potkukelkan.
Potkuttelen roskapaikalle ja vien roskat.
Käyn tekemässä  samalla 4km:n potkukelkkalenkin.

Olen moittinut itseäni, kun en urheile säännöllisesti.
En käy salilla.
Kaikki käyvät salilla,
ja minä en.

Eilen lähdimme naapurini kanssa moottorikelkkailemaan.
Neljän vuoden tauon jälkeen hyppäsin kylmiltään kelkan selkään.
Olin varma, etten jaksa ajaa,
ja jos jaksan ajaa,
niin aamulla olen todella kipeä.


En ollut aamulla kovinkaan kipeä.
Miten se on mahdollista?
Ennen kun harrastin moottorikelkkailua,
olin todella jumissa.
Kävin vieläpä salilla.

Niin.

Sisustussuunnittelutyö on vaihtunut fyysiseen oikeasti kovaan työhön.
Olen töissä liikkeessä koko ajan.
Kannan maalipurkkeja, nostelen telineitä,
telaan, pensselöin, kiipeän, laskeudun,
kaadan, kumarran ja sitä rataa.

Tulen kotiin.
Kannan puita, kolaan pihaani.
Puuhailen yhtenään kodissani pieniä remontteja,
sahaan, naulaan, puran ja korjaan.


Kotini kylmenee parissa päivässä,
jos en lämmitä kahta isoa uunia.
Ei ole nykyajan sähkölämmitystä.


Hyötyliikunta pitää minut melkoisen hyvässä kunnossa.
Se pitää minut jopa paremmassa kunnossa, kuin koskaan aikaisemmin olen ollut.
Se ei ole pakkopullaa.
Sitä tekee enemmän kuin mielellään.


Oma elämäni on minun juoksumattoni.
Ja jos tuntuu, että pitää saada oikein tehokkaimmaista tehokkain hyöty,
päättää tyttö kaivaa pihamaan lumisimpaan kohtaan maahan asti ulottuvan kolon.
Voin sanoa, että hiki virtasi ja pulssi löi :D 
(anteeksi vähän huono kuvanlaatu).


Kuten voit lukijani päätellä,
ei aika Korpikuusessa vain pääse käymään tylsäksi.
Jos te koskaan mietitte, kun ajelette näiden syrjäkylällä olevien hiljaisten kotien ohi,
et mitä ihmettä he tekevätkään elämässään?
Täällä Korpikuusessa ollaan todellisia
ikiliikkujioita ja he tekevät enemmän kuin arvaattekaan <3


"Hanki itsellesi ilmalämpöpumppu, 
että pääset helpommalla".

Hanki itse,
en ole edes haluamassa helppoa elämää,
olen sen kerran kokenut ja se kerta riitti.

Sanna

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Elämäni vuosi 2018

Ajan autolla kotipihaani.
Annan auton olla käynnissä pitkän tovin, 
istuin hiljaa ja katson eteeni avautuvaa näkymää.
Pimeää taivasta vasten edessäni nousee uljaat upeat korkeat kuusivanhukset.
Kuuset huojuvat tuulessa hiljaa,
harkituin liikkein.
"Kestäkää vielä hetki" - kuiskaan ääneen.

Vanhat kuuset ovat raskaan tykkylumen peittäminä.
Yhden kuusen paino on vähintään tuhat kiloa.
Niin raskas taakka.
Olette kuulleet, että meillä täällä Kainuussa ja myös muualla Suomessa on eletty kovin erilaista talvea.

Minun kotini on vaaran päällä.
Jos ajaisitte tästä ohi, voisitte nähdä talven satumaan.
Nähdä sen puhtauden,
hiljaisuuden,
sen valkeuden.
Nähdä Luontoäidin voiman.
Ihmislapsen pienuuden.
Kokea seikkailun, luonnon käsikirjoittaman.


Minä elän sitä Luontoäidin kirjoittamaa seikkailua.
Siihen sisältyy uskomaton kauneus,
mutta myös se kauneuden kääntöpuoli.


Juuri tänään olen lukenut uudet vaaratiedotteet.
Sähkökatkokset uhkaavat taas satoja kotitalouksia.
Vesiastiat on täytettynä,
pattereita täytyy varata lamppuihin,
huolehtia, että virtaa on puhelimissa sähköjen ollessa päällä.
Täytyy pitää huolta naapureistaan.
Olemme kokeneet jo yhden sähkökatkosvaiheen joulun jälkeen.
Luonto muuttaa jälleen kerran muotoaan,
ja voimme vain odottaa, että milloin se koskettaa itseään.

Meidän upeisiin metsiimme ei ole mitään asiaa.
Siellä väijyy hiljainen kuolema,
nämä upeat puut ovat juuri nyt hengenvaarallisia.


Tämän kirjoituksen omistan kaikille teille,
jotka teette 
ja tulette tekemään urhoollista pelastustyötä meidän asukkaittemme eteen.
Te mahdollistatte meille sähköt,
ja sitä myöten turvan.


Tervetuloa toivotan teille lukijani.
Elämäni vuosi 2018 on lähtenyt käyntiin,
minulla on paljon teille kerrottavaa jo nyt.

Blogini nimi on muuttunut.
"Polkuni mun",
se sopii kaikkeen, mitä jatkossa teille kirjoitan.

Kauneinta alkanutta Uutta Vuotta.


Ystävällisesti

Sanna

maanantai 28. elokuuta 2017

On aika jäähyväisten.

Jos en olisi avioeroni kohdatessa luottanut tunteeseen,
pakannut sitä valkoista kuomukärryä,
matkustanut siskoni luokse tietämättä lainkaan tulevaisuudesta.

Jos en olisi uskaltanut jäädä etelän vilinään tyhjän päälle
luottaen.

Jos en olisi ottanut vastaan niitä töitä,
joita etelä tarjosi.
Rakentanut kodin 25m2:n betoniseen nukkekotiin.

Jos en olisi mennyt työterveyslääkäriin valittaen käsittämättömästä
pääkivusta.
En olisi ollut sinnikäs
alkavan verisuonihäiriön ja tukoksen suhteen.

Jos en olisi malttanut hetken pysähtyä lepäämään,
leipomaan hiekkakakkuja lasten kanssa päiväkodilla.

Jos en olisi uskaltanut nousta siihen pieneen lentokoneeseen,
joka noustessaan vaappui.
En olisi ottanut riskiä lähteä taas tunteen matkaan.

Jos en olisi uskaltanut hattu kourassa mennä paikalliseen pankkiimme.
En olisi uskaltanut kertoa ehkä hulluimmasta unelmastani ikinä.

Jos en olisi uudet kotiavaimeni kädessä nähnyt lian, hiirenpapanoiden,
tummuuden
sekä  eräkämppäyden keskeltä sitä lopputulosta.

Jos en olisi uskonut kirjoitustaitoihini.
En olisi luottanut, että kyllä joku lukee.

Jos en olisi uskonut,
että paha saa palkkansa ja hyvä tulee loppuviimein aina hyvän luo.

Jos en olisi uskonut niiden lukuisten vastoinkäymisten jälkeen,
että myrskyn jälkeen tulee aina tyyni.
Kyynelten jälkeen tulee hymy.

Jos en olisi uskonut taitoihini,
rohkeuteeni,
siihen hyvään pelkoon.
En olisi uskonut, että metsän keskelläkin voi yrittäjä työllistyä.

Jos en olisi uskonut niilläkin hetkellä
kun luulin happeni jo loppuvan,
en olisi uskonut,
että silläkin hetkellä oli elämässäni tarkoitus.

Kun minä en uskonut,
uskoivat puolestani lukuisat ystäväni.

Minun vuoristoratani.
Vuoristoratani kaiteella, ilman kaiteita,
jarruilla,
ilma jarruja.

Sinä uskollinen lukijani,
olen jälleen kerran yhden tällaisen tunteen edessä.

Olen tehnyt päätökseni jättää Polkuni mun - blogini tauolle.
Tai ehkä saatan sen myöhemmin jopa lakkauttaa.

Luotan jälleen kerran siihen tunteeseen.

Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta.
Aloitan uuden blogin.
Joku päivä ilmestyy jotain aivan uutta.

Annan nöyrimmän kiitokseni,
että olet ollut matkassani elämäni ehdottomasti suurimmissa vaiheissa.
Blogillani on ollut yli 200.000 kävijää.
Luotin, 
että joku lukee.

Kiitos.

Polkuni mun jatkuu,
uusin tuulin,
uusin voimin.

Aurinko valaisee sitä vielä enemmän.


Kiitos niille,
jotka uskoivat minuun,
kun siihen en itse pystynyt.
Niille,
jotka hymyillään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.
Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa
ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle
siivet ja sinitaivaan.
Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässäni.
Kiitos.


Jos haluat nähdä edelleen työni tuloksia ennen ja jälkeen kuvin,
käy tykkäämässä yritykseni Sannan Sisustus ja Stailaus - facebooksivuista.

En katoa.

Sanna


maanantai 21. elokuuta 2017

Päiväni tuhkimona

 

"Se mitä Sanna ei osaa, sitä ei tarvita"
- saan ystäviltä usein kuulla.

Olemme saapuneet Vantaalle.
Me kahdeksan hengen tiivis naislauma olemme valmistaumassa nuorimmaismme hääjuhlaan.
Valiojoukot ovat jälleen kerran kokoontuneet yhteen.

Vuoden sisällä meillä on neljäs tapaaminen.
Tämä tapaaminen on ehdottomasti ikimuistoisin.

Päivämme alkaa brunssilla.


Minä tuhkimona itse aloitan ensimmäisen kampauksen tekoa. 
"Mitä Sanna ei osaa..."
Saivat tytöt hieman yrittää ehdottaa, millaista kampausta tahtovat,
mutta loppuviimein tekijä itse päätti lopputuloksesta.

Siihen heidän oli tyytyminen.


Lapsesta saakka olen tykännyt laittaa hiuksia,
tehdä barbeille ja omille siskoilleen kampauksia.
Se taito on vain jäänyt takataskuun ilman sen kummempia koulutuksia.

Kampausten jälkeen toimin meikkitaiteilijana.


Ystävät ympärillä tekivät tuhkimolleen voileipää, 
jotta hän ehtii syödä.
Ystävät ympärillään pitivät huolen,
että aikataulu pitää - he toimivat juoksutyttöinä.


Me upeat kaunottaret ehdimme kaikki kirkkoon aikataulussa.
Ymmärräthän sinä lukijani,
millaisesta ystävyydestä tässä on kysymys?


Kyse on ystävyydestä,
joka syntyi virtuaalisesti.
Kyse on ystävyydestä,
joka on ollut vuoden ajan läsnä joka ikinen päivä,
voisin vannoa, et melkein joka ikinen tunti.


Saimme todistaa meidän "pentumme" tahtoa rakastaa, kunnes kuolema sen erottaa.
Siinä hän on, 
meidän nuorin - ikäeroa porukan vanhimman kanssa on 20-vuotta.

Tuhkimon tehtävät ei päättyneet vielä.
Hän oli lupautunut hääpuheen pitäjäksi.


Puhessaan hän juhlaväkeä itketti...

(Kuva Niko Tuppurainen)
...ja nauratti.

(Kuva Niko Tuppurainen)
Hän kertoi ystävyydestä,
rakkaudesta,
luottamuksesta ja tahdosta.

Avioliitto ja ystävyys;
ne kulkevat täysin samoilla säännöillä käsikädessä.
Tämä yllä oleva kuva tiivistää sen yhdeksi <3

Mun rakkaat!

(Kuva Niko Tuppurainen)

"Kuinka monta?
Kuinka monta löytyy maailmasta olkapäätä ja kuinka monta kyynärpäätä?
Kumpia löytyy enemmän:
niitä joihin nojata vai niitä joita pelätä?
Uskalla laskea olkapäät ja kyynärpäät,
omasikin,
kumpia löytyy enemmän?
Kunpa maailmassa kerran olisi olkapäitä enemmän kuin kyynärpäitä.
Sitä toivo on,
se että silloin tällöin saa nähdä kuinka kyynärtpäästä äkkiä kuoriutuu
olkapää".
-Tommy Tabermann-

Minulla niitä 0n monta.
Niitä rakastavia olkapäitä.

Teidän Tuhkimonne.

 








tiistai 8. elokuuta 2017

Yritykseni tämän hetkinen suurin projekti - Paltamon kunnantalo


Kalenteriin on merkittynä päivä toukokuun toinen päivä 2017
kello 13.oo palaveri.
Tänä päivänä sain yritykseni suurimman tilauksen.

Kerroin aiemmin blogissani tästä ja lupasin palata tähän.

Palaamme takaisin Paltamon kuntaan.
Astumme sisään itse kunnantalolle.

Nousemme portaat ylös yläkerran aulatilaan.

Kuten kerroin,
kahden viikon alkuperäinen aikataulu kasvoi monen kuukauden projektiksi.
Kun olin näyttänyt osaamiseni,
sen jälkeen sainkin maalata, suunnitella ja taas maalata.

Tunnen ylpeyttä saada kertoa,
että sain näin suuren kunnian ja luottamuksen
toteuttaa kunnan tärkeimpiin kuuluva julkinen kohde.




Ympärilläni oli tukena vahva tiimi.
Jokaisella oli oma tehtävänsä ja jokainen huolehti siitä täydellisesti.
Kävimme remppatiimin kanssa läpi kohta kohdalta asiat
ja etenkin minulle toteuttajana se antoi turvallisuuden tunnetta,
aina sain kysymyksiini vastauksen.



Vaikka sain todella vapaat kädet toteuttaa suunnitelmiani,
en olisi uskaltanut ilman tätä tiimiä olla näin rohkea valinnoissani.
Tukea ja vahvistusta tuli joka hetki koko henkilökunnalta.



"Sen vain niin huomaa, että täällä tekee remonttia nainen.
Sinulla on niin selkeä, järjestelmällinen ote
ja olet uskomattoman tehokas"
- antoi vuorostaan mahtavan palautteen työvuoroon saapunut siivooja.
Kiitos tästä, tämän hetken muistan.



Tässä kohtaa annan myös ison kiitoksen 
remonttiapulaiselleni, listottajalle.
Meidän yhteistyömme toimi kuin ajatus.
Kiitos Markku.



Sinä lukijani tiedät,
että pyrin säilyttämään aina mahdollisimman paljon alkuperäistä.
Aulatilan kalustus on kaikki vanhaa, alkuperäistä.



Uskallan myöntää myös, että toteutin muutaman työn ensimmäistä kertaa elämässäni.
En ollut koskaan aiemmin päällystänyt mitään dc-fixillä.
Eikö olekin ihan okei aloittaa sen kokeilu julkisessa kohteessa
mahdollisimman haasteellissa pinnassa?
Portaiden käsijohteet sai uudet pinnat sormet hiustenkuivaajalla viittä vaille poltettuna ;-)


Tämä blogipäivitys saa vielä jatkoa.

Olen kiitollinen, jos jaksat jakaa tätä eteenpäin.

Kiitos Paltamon kunnantalon henkilökunta,
olette olleet minulle uskomaton voima.

Kiitos.

Sanna