tiistai 3. huhtikuuta 2018

Tartu käteen niin mennään...


Terveiset lumimaasta.

Se oli silmänräpäys,
tunsin kuinka jalat pettivät alta
ja lähdin valumaan alas navetan katolta.
Tipahdin ison lumikinoksen päälle,
vyötäröitä myöten siihen upposin.

"Tartu käteen
niin mennään,
lennetään läpi vuosien..."

Kolmatta päivää pelastimme lumen alla painuvaa navettarakennustani.
Minä ja sinä.
Viimeisellä lapion iskullasi me yhtäaikaa tipahdimme
peppu edellä katolle,
yhtäaikaa me samaan tahtiin tipahdimme kinosten syvyyksiin.
Katsoimme toisiamme ja nauroimme vain.


Naapurilta tuli viestiä;
"kuulimme kuinka tulitte alas katolta,
naurun remakka kuului tänne saakka..."


"...tuulen lailla 
sinun kanssa,
kevyesti kuin höyhenen..."

Palaan ajassa noin kaksi kuukautta taakse päin.
Olin samaiselle naapurilleni uhannut lähteväni täältä,
"en enää yhtään talvea selviä yksin".
Hän vain nauroi minulle ja komensi minut lähtemään kuntosalille,
olinhan juuri hankkinut salikortin itselleni.

"Tiedä mitä sieltä sinulle löytyy" 
hän jatkoi
ja minä vain tuhahdin.


Kaksi päivää tästä puhelusta kohtasin silmäsi.
Katseemme kohtasi siitä eteenpäin yli viikon ajan,
juurikin tällä kuntosalilla.

Kuka sinä olet?

Lopulta rohkenin puhumaan.
Onhan todella luontevaa aloittaa keskustelu auton webastosta.
Siitä seuraavana iltana juttelimme kuntosalin käytävällä.
Siitä seuraavana iltana kuntosalin tuulikaapissa.
Ja sitten kaupan pihalla.

Kunnes pyysit minut kotiisi iltateelle.

Tästä hetkestä alkoi meidän tarinamme.

Olet pitänyt tästä hetkestä lähtien huolen,
että me muistamme nauttia.
Kerrot minulle ehkä huonoimman vitsin ikinä,
ja sinä saat minut nauramaan.
Leikimme kaupan käytävällä ostoskärryillä,
olemme tyynysotasta ennen nukkumaanmenoa.
Piirrät lumipallolla selkääni sydämen.
Sinä huolehdit minulle polttopuita,
kun ne pääsivät loppumaan.
Teet minulle ruokaa,
kun olen väsynyt.

Elämä on koetellut minua epäreilusti viime aikoina,
tarjoat olkapääsi
ja muistutat, että me selviämme.
Tänään teit autooni huollon.

Olin lähdössä Korpikuusesta etelään,
mutta kohtalo jälleen kerran puuttui peliin.
En joudu luopumaan kodistani,
en maailman parhaimmista naapureistani,
näistä maisemista,
enkä myöskään joudu selviytymään enää yksin.

Tällaisen yli 175cm korkean lumikinoksen pudottaminen katolta voi olla oikeasti jännittävä ja erilainen kokemus,
jos olo on onnellinen ja rinnalla kaveri, jonka kanssa elämä hymyilee,
sekä on yhtä sissi ja hullu kuin minäkin :D


Elämässäni taas kääntyi uusi sivu.
Minun seikkailuelämässäni.

"Miten joku blogi voi olla minua tärkeämpi?"
Mutristit minulle leikkisästi suuta ja astelit ulos kuntosalin ovesta.

Te lukijani olette minulle myös tärkeitä,
annan teille aikani
siksi olemme tulevan yön erillämme.

Kauniita unia.

Sanna

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Otin kiinni taas onnellisuudestani, koska päätin niin.


Istuin siinä tyhjässä aulassa.
Katselin tyhjiä penkkiriviä,
aulassa haisi tupakka.
Tupakkahuoneen ikkunoista näin miesporukan.
Yksi käveli hermostuneena kertakäyttömuki kädessä.
Yksi näpräili puhelinta,
kolme juttelivat rennosti.

Aulaan saapui kaksi miestä salkut kädessä, 
puvut päällä.

Istuin käräjäsalin aulassa.
En tuntenut mitään.
En tiennyt mitä odottaa.

Olin todella oudolla ja vieraalla maaperällä.

Istunto minun osaltani alkaisi hetken päästä.

Kotiin päästyäni olin kuin unissakävelijä.
Unessa, mutta liikkeessä.
Nukuin yöni huonosti.
Paha kuiski korvaani.


Viiden aikaan aamulla sanoin itselleni,
että tästäkin sinä selviät,
kohta jotain hyvää tapahtuu.

Aamupäivällä soi puhelin.
Kiinteistövälittäjä Helsingistä on erittäin vakuuttunut minun ammattitaidostani,
ja hän haluaa alkaa kanssani yhteistyöhön.

Ajattele.

Hän soittaa tänne Korpikuusen keskelle,
vaikka hän asuu sisustussuunnittelijoiden mekassa.
Hän haluaa minut.
Hän sai minut tuntemaan itseni taas erityiseksi,
hän sai minut nauramaan,
ja uskomaan.
"Hyvä tulee hyvän luo"
- hän kertoi."

Lähden kohta käynnistämään autoni tyhjäkäynnille.
Webasto on jälleen rikki ja auton on käynnistyttävä kuuden ja puolen tunnin päästä yöpakkasen ollessa toivottavasti ei liian paljon.


Kiiruhdan yön pimeyteen,
jotta olen aamulla aikaisin työkohteessani etelässä.
Kolme asiakasta
ja kaksi yhteistyökumppania odottavat minua.

Elämä repii väliin veden alle.
Kohdallani liian usein,
mutta joka kerta nousen pintaan ja uin rantaan.

Koska päätän niin.
Niin kauan kuin onnellisuuteni on käsissäni,
niin kauan minä nautin siitä joka ikinen päivä.

Kesken uunin lämmitysten,
puiden haun,
pakkaamisen, työn teon sekä siivouksen - kaiken tämän keskellä etsin käsiini värityskirjan.
Laitoin taustalle soimaan pianomusiikkia,
teroitin puuvärit ja unohdin pieneksi hetkeksi ulkomaailman.



Toivotan itselleni turvallisia kilometrejä.
Toivon, että uni tulee ja jaksan melkein 24h työpäivän ja viikon työmatkan suorittaa kunnialla.

Sanna










torstai 8. maaliskuuta 2018

Luota siihen että elämä kantaa.


Katselin siinä makuuhuoneessa maatessani kattolistan alla juoksevaa sähköjohtoa.
Katselen sitä aina, kun sängylläni pohdin ja suunnittelin.
Minähän teen töitä oikeastaan aina,
luova työ työskentelee melkein joka hetki minun ollessani hereillä.


Edellisenä päivänä olin miettinyt, että pitäisi ehkä jotain mainosta miettiä.
Kainuun aluetta voisi taas muistuttaa olemassaolostani.
Nousin sängyltä.

Puhelin soi.

Naisääni esitteli itsensä.
Puhelimessa oli lehtitoimittaja,
joka tahtoi tehdä minusta ja yrityksestäni jutun kevään
Kajaanin Rakenna-Sisusta-Asu - messujen lehteen.

Asioilla on tapana järjestyä.

Palaan tässä kohtaan taas hetkeksi elämässäni taaksepäin.
Hetkeen,
kun elät sitä elämäsi kulta-aikaa
ja yhtäkkiä huomaatkin seisovasi paljain jaloin pihalla.

Seisot siinä yksin.
Taivaalta satoi ehkä lumirakeita keskellä kirkasta päivää.

Siinä yksin seisoessani päätin,
että elämä saa luvan nyt kantaa.

Annoin elämälle tunnuslukuni,
annoin vapaat kädet,
ja lupasin luottaa.

Se ex-elämä jäi taakse.
Siellä Helsingin ihmispaljoudessa kuljin.
Kävelin paikalliseen istumaan iltaa,
yksin.
Sillä hetkellä tapasin ystävän pyörätuolissa.
Sen illan jälkeen vietimme aikaa yhdessä tehden ikimuistoisia reissuja,
istuimme iltaa,
ja nautimme.

Sain työpaikan.
Sieltä löytyi toinen ystävä.
En ollutkaan koskaan yksin.
Sain elämältä uuden täydellisen kokemuksen.

Elämä etelässä oli aikani parantumiselle.
Sydän oli haavoilla
ja haavat piti parantaa.


Lähdin taas matkaan.
Käänsin uuden sivun.
Korpikuusen elämä oli täydellinen vastakohta Helsingin tapahtumarikkaille päiville.
Taakse jäi hetket, kun mies päätti kävellä takaperin ruuhka-aikaan ihmispaljoudessa kainalossa kolme kahvipakettia.
Jäi hetket, kun näen porraskäytävässä huumausaineiden vaikutuksen alaisena olevan miehen saamassa kohtausta.
Hetket, kun katusoittaja laulaa minulle ja huudahtaa kesken kaiken,
"katsokaa, miten tyylikäs hän onkaan".

Uusi elämäni.

Olin toivonut yritystäni.
Elämä vihdoin laittoi takaoven kiinni, enää ei ollut vaihtoehtoja.
Sen elämä antoi.


Olin toivonut mummonmökkiäni.
Sen elämä antoi.

Entinen helppo elämä on nyt täynnä jännitystä.
Kohtasin vesivahingon,
se valitsi kohteekseen juurikin sen tilan, jota en ollut remontoinut.
Sain uudet pinnat,
vakuutukset olivat kunnossa.


Saan yllättäen uuden erittäin tärkeän ystävän elämääni,
ja se tapahtui yhdellä puhelinsoitolla.
Nyt niitä puheluita otetaan vähintään kaksi kertaa päivässä.

Rahojen ollessa tiukilla muistan käyttämättömän tilini.
Saan laskuni maksettua.

Tarvitsen kipeästi töitä nyt.
Sain Paltamon kunnalta melkein puolen vuoden kestävän projektin.
Oma kuntani on vastannut pyyntöihini jo kolme kertaa.

Minulla oli hieman paha mieli,
ja yhtäkkiä kahvipöydässäni istuu iloisesti nauraen jo aikuinen kummipoikani, 
jota olen nähnyt viimeksi en edes muista milloin.

Ne elämäni enkelit.


Aloitin kuntosalin kolme viikkoa sitten.
Käyn kuusi kertaa viikossa siellä.
Elämä näytti minulle, että kuntosalilla paranee sekä keho,
ja siellä paranee myös mieli....

Luotatko sinä lukijani huomisen päivän kantavaan voimaan?
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"
minulle elämä on sen monta kertaa todistanut.

Paljon on vaatinut töitä, hikeä ihon pinnassa,
valvottuja öitä
ja turhia kipuja.

Mutta niin monta kertaa olen saanut vastauksen.

Kauneinta naistenpäivää.

Sanna













keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Nyt on lähtö.

"En halua enää kohdata tällaista talvea,
en enää yksin vastaanota kaikkea tätä selviytymisen määrää,
en enää halua ajaa kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa,
oon nyt väsynyt..."

Viime viikolla tilitin ystävälleni puhelimessa.

"Oonko mä syntynyt selviytyyn..." Soi Vesalan uutuuskappale taustalla 
"Nyt on Lähtö".

"Minä muutan etelään.
Olen valmis asumaan rivitalossa,
haluan helpon elämän"

Nyt on lähtö.

Uhosin.

"Laitan kotini vuokralle 
ja näytän Korpikuuselle vain autoni perävalot".

Tiedäthän sen tunteen,
kun olet selviytynyt.
Tiedän sen tunteen,
kun jälkikäteen tajuaa, että mistä kaikesta sitä selviytyi.

"En tahdo mennä yksin tuonne navetan kattilahuoneeseen"
Soitin naapurilleni hänen ollessa jo nukkumassa.
Vesiputket olivat jäätyneet.
Naapuri ei jätä, ne illan pimeinä tunteina sulateltiin niin, että vesi saatiin juoksemaan.

Olin niin päätökseni taas kerran tehnyt.
Nyt on lähtö.

Mutta mitä tekee tämä minua niin kovin ihastuttava ja vihastuttava luonto?
Aurinko nousee.


Se aloittaa kiertonsa aamulla makuuhuoneeni ikkunoista,
siirtyy keittiöön valaisemaan aamupuuroni syöntiä.


Kiertää kotiani aamusta pitkälle iltapäivään,
leikkii säteillään,
näyttää kauneutensa,
ja etenkin voimansa.


Iltapäivällä jätän työpiirustukset pöydälle,
siirryn sohvalle 
ja 
käperryn viltin alle.


Nukun päiväunet auringonsäteissä,
annan niiden lämmittää poskiani.
Avaan silmäni ja katson ikkunasta, 
 säteet saavat puut pihallani näyttämään,
kuin niiden jokaikinen oksa kasvaisi miljoonia timantteja.


Tälle tarinan päivälle tein kolme tarjousta
ja jokaisen tarjouksen sain läpi.

"Taas on lähtö..."

Kyllä, läpi Suomenmaan työkeikalle.
Ja tulen enemmän kuin mielelläni takaisin tähän jokaista hermosoluani
hivelevään tupaani.
Koska aina on uusi aamu.
Aina.

Tulen takaisin.
Koska olen nainen
ja saan muuttaa mieleni vaikka joka minuutti.

Sanna






torstai 8. helmikuuta 2018

Se hetkistä parhain.

Pimeä oli jo vallanut pihamaani,
kun saavuin viikon mittaiselta työreissulta takaisin kotiin.
Lopettelin puhelua erään mieshenkilön kanssa, joka asuu 600km:n päässä.
Uutta tuttavuutta kovasti kiehtoi elämäni Korpikuusessa.


Tiedän sen.

Se kiehtoo joka päivä minua itseänikin.

Tuvassa oli +13.5 astetta lämmintä.
Riisun vain kengät ja vaihdan villasukat jalkaan.
Tyhjennän auton,
sytytän tulet leivin- sekä pönttöuuniin.

Minulla oli neljä asiakastapaamista etelässä.
Kaksi ensimmäistä olivat Tampereen seudulla.
Sain kunnian suunnitella Ideaparkkiin avattavan hoitolan sisustuksen kokonaisuudessaan.
Voitteko kuvitella, että teimme asiakkaan kanssa koko suunnitelman pelkkien 
whatsapp-viestien välityksellä.
Ei ainuttakaan puhelua,
ja asiakas sai täysin sitä, mitä hän tilasikin.

Maanantaina minulla oli tapaaminen Porvoossa mahdollisen uuden yhteistyökuvion merkeissä.
Tiistaina oli taas tapaaminen Vantaalla.

Ei kilometrit ole esteenä.
Asiakas on minulle tärkeintä.
Muistattehan,
sitä minun helminauhaani. 

Siihen samaan helminauhaani kuuluu tädin rakkaat.
Minun perheeni.
Heille löytyy aikaa.
Vietimme yhden päivän ulkoillen.
Keksimme aina tekemistä, joka sopii aikuisille ja lapsille.


Taisi tulla kilometrejä 1600.
Varoittelivat liukkaista ja lumituiskuista.
Varoittelivat kovasta lumisateesta.
Minä joudun varomaan muita autoilijoita,
liian monta kertaa huono kuski on suurin vaara tien päällä.

Kylmä kutittelee varpaitani,
päätän sytyttää tulet myös makuuhuoneeni pönttöuuniin.
Se päätös ei mennyt ihan nappiin.
Lumi, kylmä, kosteus,
mikä lie tukki piipussa reitin ja niinpä savu tunkeutui makuuhuoneeseeni.
Katselin savuverhoa katon rajassa ja mietin,
että olisihan tää nyt ollutkin liian helppoa.


Varovasti nostelin puut pois uunista ja annoin tuohen ja paperin palaa loppuun.
Ikkuna auki ja ovi kiinni.
Pakkasta ulkona -15 astetta.

Rakastan työtäni ja työreissujani.

"Anna käsi" 
- hetki, kun 2-vuotias ottaa tiukasti sormestani kiinni,
eikä sitä saa pois ennenkuin uni pienen silmiin on tullut.
Reissuni ehdottomasti paras hetki.


Kauniita unia myös sinulle lukijani.

Sanna








maanantai 29. tammikuuta 2018

Hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Kävelen vielä päivänvalossa kohti navettarakennustani.
Lapioin hiukan lumikinosta edestä,
jotta saan työnnettyä isot puuovet auki.
Huomaathan lukijani,
että pihamaallani on myös sinun lumesi ;)


On aika hakea taas uusi puukuorma sisälle.
Kotini on vailla lämmitystä.


Lastaan puita ensin kuormalavalta neljä sylillistä ahkioon,
vedän ne kotiovelleni.
Kyykistyn, lastaan sylin täyteen puita,
ponnistan ja kannan puut sisälle.
Joka kerta tunnen, 
kuinka lihas vastaa.

Ja taas uusi samanlainen kuorma.

Viimeisenä vielä haen pönttöuunien puut
ja samalla vien 10l maaliastiat lämpimään kattilahuoneeseen.


Otan esille potkukelkan.
Potkuttelen roskapaikalle ja vien roskat.
Käyn tekemässä  samalla 4km:n potkukelkkalenkin.

Olen moittinut itseäni, kun en urheile säännöllisesti.
En käy salilla.
Kaikki käyvät salilla,
ja minä en.

Eilen lähdimme naapurini kanssa moottorikelkkailemaan.
Neljän vuoden tauon jälkeen hyppäsin kylmiltään kelkan selkään.
Olin varma, etten jaksa ajaa,
ja jos jaksan ajaa,
niin aamulla olen todella kipeä.


En ollut aamulla kovinkaan kipeä.
Miten se on mahdollista?
Ennen kun harrastin moottorikelkkailua,
olin todella jumissa.
Kävin vieläpä salilla.

Niin.

Sisustussuunnittelutyö on vaihtunut fyysiseen oikeasti kovaan työhön.
Olen töissä liikkeessä koko ajan.
Kannan maalipurkkeja, nostelen telineitä,
telaan, pensselöin, kiipeän, laskeudun,
kaadan, kumarran ja sitä rataa.

Tulen kotiin.
Kannan puita, kolaan pihaani.
Puuhailen yhtenään kodissani pieniä remontteja,
sahaan, naulaan, puran ja korjaan.


Kotini kylmenee parissa päivässä,
jos en lämmitä kahta isoa uunia.
Ei ole nykyajan sähkölämmitystä.


Hyötyliikunta pitää minut melkoisen hyvässä kunnossa.
Se pitää minut jopa paremmassa kunnossa, kuin koskaan aikaisemmin olen ollut.
Se ei ole pakkopullaa.
Sitä tekee enemmän kuin mielellään.


Oma elämäni on minun juoksumattoni.
Ja jos tuntuu, että pitää saada oikein tehokkaimmaista tehokkain hyöty,
päättää tyttö kaivaa pihamaan lumisimpaan kohtaan maahan asti ulottuvan kolon.
Voin sanoa, että hiki virtasi ja pulssi löi :D 
(anteeksi vähän huono kuvanlaatu).


Kuten voit lukijani päätellä,
ei aika Korpikuusessa vain pääse käymään tylsäksi.
Jos te koskaan mietitte, kun ajelette näiden syrjäkylällä olevien hiljaisten kotien ohi,
et mitä ihmettä he tekevätkään elämässään?
Täällä Korpikuusessa ollaan todellisia
ikiliikkujioita ja he tekevät enemmän kuin arvaattekaan <3


"Hanki itsellesi ilmalämpöpumppu, 
että pääset helpommalla".

Hanki itse,
en ole edes haluamassa helppoa elämää,
olen sen kerran kokenut ja se kerta riitti.

Sanna