"En halua enää kohdata tällaista talvea,
en enää yksin vastaanota kaikkea tätä selviytymisen määrää,
en enää halua ajaa kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa,
oon nyt väsynyt..."
Viime viikolla tilitin ystävälleni puhelimessa.
"Oonko mä syntynyt selviytyyn..." Soi Vesalan uutuuskappale taustalla
"Nyt on Lähtö".
"Minä muutan etelään.
Olen valmis asumaan rivitalossa,
haluan helpon elämän"
Nyt on lähtö.
Uhosin.
"Laitan kotini vuokralle
ja näytän Korpikuuselle vain autoni perävalot".
Tiedäthän sen tunteen,
kun olet selviytynyt.
Tiedän sen tunteen,
kun jälkikäteen tajuaa, että mistä kaikesta sitä selviytyi.
"En tahdo mennä yksin tuonne navetan kattilahuoneeseen"
Soitin naapurilleni hänen ollessa jo nukkumassa.
Vesiputket olivat jäätyneet.
Naapuri ei jätä, ne illan pimeinä tunteina sulateltiin niin, että vesi saatiin juoksemaan.
Olin niin päätökseni taas kerran tehnyt.
Nyt on lähtö.
Mutta mitä tekee tämä minua niin kovin ihastuttava ja vihastuttava luonto?
Aurinko nousee.
Se aloittaa kiertonsa aamulla makuuhuoneeni ikkunoista,
siirtyy keittiöön valaisemaan aamupuuroni syöntiä.
Kiertää kotiani aamusta pitkälle iltapäivään,
leikkii säteillään,
näyttää kauneutensa,
ja etenkin voimansa.
Iltapäivällä jätän työpiirustukset pöydälle,
siirryn sohvalle
ja
käperryn viltin alle.
Nukun päiväunet auringonsäteissä,
annan niiden lämmittää poskiani.
Avaan silmäni ja katson ikkunasta,
säteet saavat puut pihallani näyttämään,
kuin niiden jokaikinen oksa kasvaisi miljoonia timantteja.
Tälle tarinan päivälle tein kolme tarjousta
ja jokaisen tarjouksen sain läpi.
"Taas on lähtö..."
Kyllä, läpi Suomenmaan työkeikalle.
Ja tulen enemmän kuin mielelläni takaisin tähän jokaista hermosoluani
hivelevään tupaani.
Koska aina on uusi aamu.
Aina.
Tulen takaisin.
Koska olen nainen
ja saan muuttaa mieleni vaikka joka minuutti.
Sanna
